perjantai 27. helmikuuta 2015

Kuolinnaamioita ja entisöityjä eläimiä


Henni Kitti: Elävän näköiset

Henni Kitin romaanissa Elävän näköiset seurataan eläviä ihmisiä ja täytetään kuolleita eläimiä.

Tornionjokilaaksossa

Tarinan alkaessa eletään 1950-lukua. Kirja rakentuu kahden Tornionjokilaaksossa asuvan perheen ympärille. Eeva on onnistunut synnyttämään Alfredille neljä tytärtä, joista viimeisin on Aleksandra.  Reinon ja Siskon perhe täydentyy Sakarilla vasta Siskon syrjähypyn jälkeen.

”Sisko, tämon kaikki minun syytä”, hän sanoo.
”Mikäs tässä sinun syy olis?”
”Kaikki on minun syytä, aivan kaikki. Sen jälkheen ko met…” Alfredin on pakko sanoa se: ”…Sakarin tehimä, mulla oli niin paha mieli ja mie olin mustaa täynnä ja mie menin ja tehin Aleksandran Eevan kanssa sinä samana yönä. Mie laitoin kaiken pahan mielen siihen. Sitten net synty peräkkäisinä päivinä ja nyt kaikki on huonosti ja minun syytä.”
Sisko on hetken hiljaa. ”Alfred, Aleksandra synty kaks kolme viikkoa myöhässä. Sie olet häätyny tehä sen jo ennen Sakaria.”


Aleksandran ja Sakarin lapsuus kuluu pitkälti samaan tahtiin. Yhdessä uidaan joen toiselle puolelle Ruotsiin. Yhdessä ajellaan myös Peni-koira  kesähelteellä karvattomaksi sekä matkataan uittotukilla koulusta kotiin.

Kipsattu käsi ja kuolinnaamiot

Kymmenvuotiaana Aleksandra putoaa puusta ja käsi valetaan painavan kipsin sisään. Kun kipsi poistetaan, Aleksandra pyytää siitä osan itselleen. Hän sovittelee sitä usein käsivarteensa, mutta ei löydä enää sen alkuperäistä paikkaa. Hän kasvaa liian nopeasti!

Nähdessään historiankirjassa kuvan Seinen tuntemattoman kuolinnaamiosta, Aleksandra tietää: hän tahtoo tehdä oman kuolinnaamion. Opettajan ja Sakarin avustuksella se onnistuu. Mutta muotin jälkeen pitää tehdä valu, vain siitä saadaan varsinaiset kasvot. Isä ostaa säkillisen kipsiä joululahjaksi, ja niin alkaa intohimoinen valutyö: Aleksandra valaa Sakarin, siskoja, käsiä, löytämiään luita ­ – jopa Reinon hevosen harjan.

Ruotsiin ja Helsinkiin

Kuten suurin osa pohjoisen nuorista, joutuu Sakarikin lähtemään Ruotsiin töihin. Sieltä hän löytää tulevan vaimon. Auto-onnettomuudessa molemmat menehtyvät. Vauvaikäinen Santeri jää orvoksi.

Aleksandra puolestaan lähtee Helsinkiin ja majoittuu Anni-tädin ja Hannun luo. Hän siivoaa Eläintieteellisessä museossa. Museon työhuoneessa Aleksandra näkee eläimen ympärillä valkotakkisia miehiä.  Miehet läiskivät valkoista velliä eläimen päälle. Se on kipsiä! Tuo materiaali on Aleksandralle tuttua, ja tästä työstä hän haluaa oppia enemmän. Lapsuudessa syntynyt ihastus kipsiin roihahtaa rakkaudeksi. Syntyy intohimo eläinten täyttämiseen. Uuden elämäntilanteen keskelle syntyy Anders.

Pohjoista puhetta ja kiinnostavaa tietoa

Kitin kirjoitustyyli on omintakeisen herkullista. Pohjoinen murre ja luonnonkuvaus virkistävät tekstiä. Kirja sisältää sekä pieniä että isoja asioita. Sitä lukiessa oppii paljon uuttaa. Eläinten konservoinnin eri vaiheita kuvataan pikkutarkasti, mutta tavalla, johon amatöörikään ei pitkästy. Lisäksi tutustutaan muun muassa Kiirunan kaivoksiin ja tähtitieteen ilmiöihin. Oikeastaan kirjassa on niin runsaasti asiaa, että kaikkien vivahteiden havainnointi vaatisi kertausta.  Ehkäpä tämä on niitä kirjoja, joihin kannattaa tarttua lukutarkoituksessa toisenkin kerran.

Henna Kitti on Pellossa syntynyt kolmekymppinen kuvataiteiden maisteri. Kitti opiskelee yleistä kirjallisuutta Turun yliopistossa. Kirjan päällyksen kuva on Kitin tekemä.

Aira

maanantai 9. helmikuuta 2015

Nainen saa tarpeekseen


Mirja Kuivaniemi: Siantappajat

”Olin elänyt valveunissa elämäni tärkeimmät hetket, kuvitellut ne enemmäksi kuin ne olivat olleet. Miehilleni olin ollut uskollinen, mutta itseäni pettänyt. Muutenhan kaikki olisi romahtanut kauan sitten. ”

Marian romahdus tulee, kun Jarkko ilmoittaa että on lähdössä jouluksi vaimonsa kanssa Italiaan. Jarkko ei voi käsittää, mikä Mariaa siinä ärsyttää. Eihän Maria ole ollut tyytymätön ennenkään! Jarkko yrittää saada yhden lemmenhetken Marian kanssa ennen matkaansa ja Marialle valkenee viimein, että Jarkko on sika. Niinpä hän ampuu kerrostalon pihalla Jarkkoa isoisältä perityllä siantappoaseella ja pakenee paniikissa autollaan. Maria ei aluksi tiedä minne hän on ajamassa, mutta tajuaa pian suuntaavansa kohti lapsuuden kotiaan, mummolaa.  

Kauhistuneen Marian ajatukset kiitävät asiasta toiseen, jokaisesta epäonnistuneesta miessuhteesta toiseen. Hän käy läpi suhdettaan Jarkon kanssa. Kiihkeää suhteen alkua, Jarkon vakuutteluja siitä, että Maria oli hänelle tärkeintä maailmassa ja salakähmäisiä tapaamisia ja matkoja. Muistelee epäonnistunutta avioliittoaan Paulin kanssa. Ja nuoruuden rakkauttaan Kyöstiä. Mummon mielestä Kyösti oli liian kiinnostunut nuoresta Mariasta ja kielsi miestä enää käymästä. Sitten Kyösti nai Birgitan ja Maria oli kuolla mustasukkaisuuteen. Niinpä Maria meni naimisiin Paulin kanssa. Myöhemmin Marialle selvisi, että Pauli oli lyönyt kavereidensa kanssa Mariasta vetoa. Avioliitto loppui siihen kun Pauli rakastui toiseen naiseen ja jätti Marian.

Kiertely ei kuitenkaan muuta sitä, että Maria ampui miestä. Syyllisyys alkaa painaa häntä. Eikä asiaa auta, että kuollut mummo sättii takapenkiltä. Marian vanhemmat kuolivat nuorena, joten mummo kasvatti Marian ja hänen pikkuveljensä. Pikkuveli oli mummon silmäterä. Maria jäi siis jo lapsena miehen jalkoihin.

Lapsuuden tuvassa Maria yrittää muistaa tarkasti edellisen illan tapahtumat. Vuosien aikana patoutuneet tunteet ja sanat pursuivat ulos kun Maria ymmärsi, että Jarkko halusi pitää sekä avioliittonsa että Marian. Maria oli siihen asti pystynyt huijaamaan itsensä uskomaan, että Jarkko jättäisi vielä vaimonsa. Jarkkoa ärsytti, että Maria yhtäkkiä heittäytyi hankalaksi. Jostain syystä, Maria otti keittiöstä mukaansa siantappoaseen ja juoksi lähteneen Jarkon perään. Ase laukesi, Jarkko kaatui maahan.

Maria ei tiedä osuiko hän ja oliko osuma kuolettava. Tai onko poliisi nyt hänen perässään. Marian on selvitettävä välinsä elävän tai kuolleen Jarkon kanssa. Keskeneräisiä asioita taitaa olla myös Kyöstin kanssa.

Mukaansa vetävä tarina tarpeekseen saaneesta Mariasta herättelee ajattelemaan suhdetta itseensä ja toisiin. Kuinka paljon voi antaa, saamatta itse sitä mitä haluaa? Itsetutkistelun lisäksi tarinassa on myös pilkahduksia mustasta huumorista. Haluan myös mainita, että lukeminen oli erityisen miellyttävää Kuivaniemen käyttämän kauniin kielen ansiosta. Hänen ympäristön kuvauksensa oli lähes runollista.

Heidi