perjantai 21. joulukuuta 2012

"Leiri 14 – pako Pohjois-Koreasta" on hurjaa luettavaa


Yhdysvaltalainen toimittaja Baline Harden kuvaa kirjassaan 23-vuotiaan miehen Shin Dong-hyuk:n pakotarinan Pohjois-Korean vankileiriltä. Shin Dong-hyuk syntyi ja kasvoi leiri 14:ssa tietämättä mitään koko muusta maasta ja maailmasta. Äiti pieksi nälkäistä poikaansa muun muassa ruuan varastamisesta. Päivät täyttyivät kovasta työstä ja ajatukset ainaisesta nälästä. Shin joutui jo 10-vuotiaana muiden ikätovereidensa kanssa töihin kaivokseen. Päivät olivat pitkiä ja työkiintiöt suuria. Lounaaksi he saivat vähän maissijauhoa ja suolakaalia. Sikalassa työskentely oli vähän helpompaa. Aina on silti nälkä! Shin oppii pyydystämään rottia, sammakoita, käärmeitä ja hyönteisiä ja valmistamaan ne ruoaksi nuotiolla.

Shin tietää, että vangit sovittavat leireillä syntejään – joko omia tai vanhempien tai muiden sukulaisten. Shin Dong-hyuk:n isä oli joutunut leirille, koska sukulaismies oli loikannut Etelä-Koreaan. Vartijoiden kohtelu on epäinhimillistä. He kurittavat vankeja pienimmistäkin rikkeistä. Vartijat hakkaavat 6-vuotiaan tytön hengiltä, koska hänen taskustaan löytyi muutama maissin jyvä. Vartijat myös yllyttävät vankeja ilmiantamaan toisiaan erilaisista pikku rikoksista.

Shin Dong-hyuk työskentelee ompelimossa ompelukoneiden korjaajana, kun hän saa ohjattavakseen itseään vanhemman miehen. Park Yong Chul on ollut aikanaan Pohjois-Korean poliittista eliittiä ja kouluttautunut ja matkustellut myös ulkomailla. Erimielisyydet hänen työpaikallaan johtavat siihen, että Park joutuu vankileirille. Pikku hiljaa Park alkaa kertoa Shinille maailmasta leirin ulkopuolella. Erityisesti Parkin kertomukset erilaisista ruuista kiehtovat Shiniä. Hän alkaa päivittäin haaveilla paistetusta lihasta – ja paosta. Yhdessä miehet päättävätkin paeta talvella 2004, mutta Park jää matkasta jo alkutaipaleella. Shin jatkaa pakoaan tietämättä edes minne suuntaan hänen pitäisi mennä päästäkseen Kiinaan.

Monien vaiheiden kautta Shin Dong-hyuk pääsee Kiinaan, Etelä-Koreaan ja myöhemmin myös Yhdysvaltoihin. Hän toimii Amerikassa mm. LiNK:ssä. Ihmisoikeusjärjestö LiNK (Liberty in North Korea) pyrkii auttamaan pohjoiskorealaisia loikkareita.

Kirjoittaja Baline Harden kuvaa, miten vaikeaa Shinin - ja loikkareiden ylipäänsä – on sopeutua vapauteen, pelottomuuteen ja siihen että toisiin ihmisiin voikin luottaa. Pakotarinan lisäksi kirjassa on kuvauksia ja tilastotietoja Pohjois-Korean politiikasta ja kansalaisten elämästä Kim-dynastian vallan alla. Se tekee lukukokemuksen osin rikkonaiseksi.

Pohjois-Korean vankileirejä ei virallisesti ole olemassakaan, vaikka ne näkyvät länsimaissa satelliittikuvissa. Leireiltä on päässyt pakenemaan vankeja, mutta Shin Dong-hyuk on tiettävästi ainoa leirillä syntynyt ja kasvanut loikkari.

Etelä-Korea yrittää sopeuttaa pohjoisesta loikanneita inhimilliseen, vapaaseen ja omavastuiseen elämään. Silti paenneet usein masentuvat ja kokevat itsensä arvottomiksi. Kirjan lopulla mieltäni jäi askarruttamaan: Voisiko näillä loikkareilla huolimatta maansa johdon aikaansaamista julmuuksista olla ikävä ja kaipaus tuota maata kohtaan, jonka he ovat joutuneet jättämään ikuisiksi ajoiksi taakseen.

Pirre

maanantai 3. joulukuuta 2012

Rakentavasti pihalla


Lipasti, Roope: Pihalla. Erään remontin anatomia (Kustannus Oy Majakka. 2006)

Valitsin unilukemiseksi  Roope Lipastin kertomuksen Pihalla. Erään remontin anatomia. Nukkuminen unohtui,  kun kirja nauratti yli puolenyön.

Pihalla kuvaa kaupunkilaisperheen toilailua maalla. Tai eniten Roopen tohelointia. Hänellä on kolme lasta ja neljäskin tulee.

Maailma on täynnä extreme-lajeja mutta niissä yksi on ylitse muiden. Tämä kuningaslaji vaatii eniten voimaa, kylmähermoisuutta, rasitustensietokykyä, nokkeluutta, kykyä selviytyä äärimmäisistä olosuhteista sekä ennen kaikkea rohkeutta, jollaista on nähty lähinnä Kannaksella sodan aikana. Puhun tietysti perhematkailusta.

Vaimo näyttäytyy kirjassa epäsuorasti:
Vastavilloitetusta talosta näkee kodin hahmon jo selkeänä: tietää, että huoneista tulee tuollaisia, tuohon tulee ikkuna ja tuonne parveke. Nurkkaan tulee isomummalta peritty kaappikello, mutta sitä sinun opiskeluaikaista sohvaa ei kyllä tänne sitten raahata, tuliko selväksi.

Roope remontoi rapistunutta maatilaa.
Eräänä päivänä jopa starttasin Hiaceni ja ajoin Tallinnaan ostamaan nauloja, koska arvelin niiden olevan siellä halvempia. Reissuun meni 17 tuntia, mutta toisaalta sen verran sitä nyt saa varata ihan tavalliseenkin rautakauppa-asiointiin.

Näin naapurissa

Tänä vuonna Roope Lipasti julkaisi romaanin ja äänikirjan Rajanaapuri. Siinä naapurin mies seuraa perhettä. Rajanaapuri muistuttaa Pihalla-kirjaa, mutta se on sävyltään vakavampi vaikkakin kevyen humoristinen
Roope Lipasti on Liedossa asuva kirjailija ja toimittaja. Pihalla-opuksen jutut ilmestyivät ensin Kotivinkki-lehdessä. Lipasti muokkasi niitä kirjaa varten. Hän on julkaissut myös vitsikirjan Menittekö te bussilla naimisiin ja muita lasten tärkeitä kysymyksiä, lastenkirjoja sekä tuoreen veijariromaanin Virtasen historia.

Terhi

maanantai 12. marraskuuta 2012

Sodassa ja rakkaudessa on kaikki sallittua

Todellakin nauroin ääneen muutamaan kertaan lukiessani David Nichollsin uutuuskirjaa Kaikki peliin. Kirja julkaistiin jo vuonna 2003 - se oli hänen esikoisteoksensa - mutta suomennos kirjasta saatiin vasta tänä vuonna. Kirja kertoo minämuodossa Brian Jacksonin ensimmäisestä yliopistovuodesta ja tämän kaikenkattavasta rakastumisesta kuvankauniiseen Aliceen. Brian saa kuningasajatuksen miten valloittaa suurten tunteittensa kohde. Hän pyrkii yliopiston tietokilpailujoukkueeseen, sillä kukapa nainen voisi vastustaa laajaa yleissivistystä?  Kaikki ei kuitenkaan tule sujumaan ilman yllätyksiä.

"En usko koskaan seisseeni näin lähellä mitään niin kaunista. Kauneutta löytyy totta kai kirjoista, maalauksista ja maisemistakin, mutta ennen tätä hetkeä en usko koskaan kokeneeni todellista kauneutta oikeassa elämässä, lämpimässä, pehmeässä ihmisolennossa, sellaisessa, jota voisi vaikka koskettaa, kuvitelmissa ainakin. Hän on niin täydellinen, että minä kerta kaikkiaan sävähdän hänet nähdessäni. Rintakehää puristaa, ja minun on muistutettava itseäni hengittämisen tärkeydestä."

Kirja on peribrittiläinen ja eri yhteiskuntaluokkiin kuulumisesta tulee väistämättä ongelma. Brianin tausta on työläisluokassa, Alicen vanhemmilla on varaa pitää useitakin asuntoja. Kirjan parasta antia tarjoavat Spencer ja Tone, Brianin lapsuudenystävät, seuratessaan Brianin haparoivaa ja kömpelöä kiipeämistä akateemisilla tikapuilla. Myös salaperäinen Rebecca Epstein tuo Brianin elämään kirpeää todellisuutta.

Nicholls osaa ehdottomasti kirjoittaa nokkelaa vuoropuhelua – häntä on jopa verrattu Nick Hornbyyn - ja kirjan suomentaja Sauli Santikko onnistuu omassa osuudessaan. Nichollsin viime vuonna ilmestynyt kirja Sinä päivänä sai kiitellyn vastaanoton ja ennustaisinpa Kaikki peliin –kirjalle lähes samanlaista tulevaisuutta. Siinä on havaittavissa mielestäni esikoiskirjalle hyvinkin sallittavaa rosoisuutta. Sinä päivänä pääsee ehkä syvemmälle käsitellessään aikuistumisen ongelmia ja sattuman osuutta elämässä.

Nicholls on käsikirjoittanut suosittua brittiläistä TV-sarjaa Rimakauhua ja rakkautta. Näissä molemmissa kirjoissa on samaa sydämellistä komiikkaa ja todenmakuista tragiikkaa sopivassa suhteessa.

Päivikki

maanantai 22. lokakuuta 2012

Suzanne Collins - Nälkäpeli


”Vastenmielisen pelin säännöt ovat yksinkertaiset: 24 nuorta joutuvat mittelemään toisiaan vastaan aina siihen saakka, kunnes viimeinen eloon jäänyt kruunataan voittajaksi.”

Vaikka Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 2008, on sitä tänä vuonna hehkutettu aiempienkin vuosien edestä. Tästä kiitos kuuluu viime keväänä ilmestyneelle huippusuositulle kirjaan pohjautuvalle elokuvalle. Halusin tietysti itsekin tietää, mistä tässä hypetyksessä on kyse.

Koska kirjat yleensä päihittävät niiden elokuvaversiot, päätin lukea trilogian ennen elokuvan katsomista. Näin omalle mielikuvituksellekin jää enemmän tilaa, kun elokuva ja sen visuaalisuus ei ole sitä päässyt muokkaamaan.

Tätä teosta on äärimmäisen hankalaa arvostella ja kuvailla paljastamatta juonta sen koommin. Lyhykäisyydessään kirjan tapahtumat sijoittuvat luonnonkatastrofien hävittämään Pohjois-Amerikkaan, Panem-nimiseen diktatuuriin. Panemia hallitseva mahtipontinen pääkaupunki Capitol on luonut irvokkaan Nälkäpelin rangaistuksena muiden vyöhykkeiden aiempaa kapinointia vastaan. Nälkäpeliin osallistuu jokaiselta kahdeltatoista vyöhykkeeltä tyttö- sekä poikatribuutit, jotka joutuvat karuissa olosuhteissa mittelemään ja tappamaan toisensa kunnes vain yksi on jäljellä. 

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Katniss Everdeen huonomaineiselta vyöhykkeeltä 12. Kun Katnissin 12-vuotias pikkusisko valittiin arvalla tribuutiksi, Katniss päätti ryhtyä vapaaehtoistribuutiksi säästääkseen siskonsa lähes varmalta kuolemalta. Katnissin selviytymiskeinot nojaavat pitkälti hänen erinomaiseen metsästystaitoonsa ja etenkin jousipyssyn käyttöön. Vyöhykkeen 12 poikatribuutti on Peeta Mellark, leipurinpoika, jolle Katniss kokee edelleen olevansa kiitollisuudenvelassa vuosia sitten sattuneen tapahtuman tähden.

Vaikka Nälkäpeli itsessään onkin hyvin raadollinen, ei kirjassa siltikään mässäillä väkivallalla tai kuolemilla. Teksti on todella mukaansatempaavaa, eikä kirjaa millään raaskisi laittaa välillä sivuun. Mielestäni Nälkäpeli on yhtä aikaa koskettava, jännittävä, oivaltava sekä raakakin. En suosittelisi sitä kaikkein nuorimmille, tai herkemmille lukijoille: tapahtumat voivat toisinaan tuntua liian synkiltä.

Olin itse todella positiivisesti yllättynyt kirjan suhteen. Odotukseni olivat jo melko korkealla kuulemieni kehujen perusteella, mutta ne siltikin ylittyivät. Ainoan miinuksen antaisin varmaankin kirjan loppuluvuista: mielestäni juoni alkoi vähän ”lässähtää” loppua kohden, kun se oli koko kirjan ajan niin tiukasti pitänyt otteessaan.  Kouluarvosana kuitenkin lähentelisi täyttä kymppiä.

Kesätyöntekijä Jenni Miettinen

maanantai 1. lokakuuta 2012

Elämmekö demokratiassa?


Porilaisen kirjailijan Juha Seppälän romaani Routavuosi ilmestyi vuonna 2004. Se oli sinä vuonna lukemistani kotimaisista uutuuksista onnistunein. Kukaan muu ei ollut kanssani samaa mieltä, kunnes Savon Sanomissa ilmestyi kuopiolaisen kirjallisuustoimittajan ja pakinoitsijan Väinö Immosen (Immun) yhteenveto vuoden kirjoista. Hänestä Routavuosi oli vuoden paras kotimainen romaani.

Kirjaston asiakkaille en yleensä ole rohjennut suositella Routavuotta, koska sen puolimaissa Seppälä tahallaan loukkaa lukijaa seksillä. Se on mielestäni tarpeeton tyylikeino. Eräs, jolle kirjaa kehuin, moitti tekstiä liian vaikeaksi.

Routavuosi poukkoilee vuodesta 2004 vuoteen 1904. Aikakaudet yhdistyvät jopa kesken virkkeen: ”Kotimaiset pelurit ja nöyristelijät kilpailivat viroista venäläisten tshinovnikoiden kanssa, kaikki tahtoivat Brysseliin ja Strasbourgiin.

Romaanissa Kaarle tekee poliittisen historian lopputyötä ja pätkätyökseen siivoaa iltaisin. Sata vuotta aiemmin kärsitään sortovuosista. Seppälän ote on hänelle tuttuun tapaan tyly. Hän arvostelee nyky-yhteiskuntaa. Kirja tuntuu nyt vieläkin ajankohtaisemmalta kuin vuonna 2004.

Terhi

torstai 20. syyskuuta 2012

Saako paha varmasti palkkansa?


On kaksi veljestä, Jacob ja Will. Heidän isänsä katoaa jäljettömiin ja äiti kuolee suruun. Jacob saa selville isän salaisuuden: tämän työhuoneessa on peili, jonka kautta pääsee toiseen todellisuuteen. Sitä mukaa kun veljekset aikuistuvat, Jacob alkaa viettää yhä pitempiä aikoja peilin takana. Will elää arkimaailmassa eikä tiedä veljensä puuhista mitään. Recklessin veljeksillä on samat etunimet kuin kuuluisan satukokoelman kerääjillä Jacob ja Wilhelm Grimmilla, ja he sukeltavat painajaismaiseen satumaailmaan Cornelia Funken kirjassa Reckless : kiveen kadonnut.

Peilin takana aukenee Grimmin satujen maailma, josta disneymainen söpöys on kaukana. Kansansatujen loput ovat ehkä onnellisia päähenkilöiden kannalta, mutta mitä tapahtuu muille? Minkälaista on elää maailmassa, missä mikään ei ole sitä miltä se näyttää, ja kaikki on mahdollista, kunhan pystyy raivaamaan tieltä pahantahtoiset taiat ja hirviöt?


Veljensä vartijat

Jacobille peilintakainen maailma sopii hyvin. Hän on yksinäinen susi, joka sopeutuu satumaailman oloihin ja oppii taistelemaan omaan laskuunsa. Hänet tunnetaan ja häntä arvostetaan.

Sitten Will yllättäen löytää tien veljensä pakopaikkaan ja joutuu heti vakavaan vaaraan. Hän saa vamman, joka aiheuttaa muodonmuutoksen ihmisestä kiviseksi goyl-olennoksi. Goylit asuvat satumaailmassa maan alla ja taistelevat maan pinnalla asuvia ihmisiä vastaan, ja käyvät koko ajan voimakkaammiksi. Goylien ja ihmisten lisäksi satumaailmassa on otettava huomioon haltiat, joilla on huomattava kyky vaikuttaa kaikkien asukkaiden kohtaloihin. Ja tietenkin mukana häärää suuri määrä muitakin taruolentoja kääpiöistä yksisarvisiin.

Jacob haluaa pelastaa veljensä kivettymiseltä, mutta aikaa on vähän eikä keinoistakaan ole varmuutta. Jacob yrittää saada käsiinsä haltiattarista pahantahtoisimman ja voimallisimman, jonka takia prinsessa Ruusunenkin sai aikoinaan kärsiä. Haltiatar ehkä tuntee vastamyrkyn kivettymiseen.

Alkaa vaarallinen matka halki julman ja arvaamattoman maailman, jossa edes Jacobin taito ja kokemus eivät välttämättä riitä ennakoimaan kaikkien vihollisten voimaa.

Grimmit riepoteltavina

Minkähän takia kielitieteilijä- ja kirjastonhoitajaveljekset Jacob ja Wilhelm Grimm on viime aikoina haluttu lykätä henkilöiksi keräämiensä kansansatujen maailmaan? Se on vähän sama asia kuin jos joku kirjoittaisi Kalevalasta version, jossa Väinämöisen ja Lemminkäisen lisäksi hääräilisi Elias Lönnrot. 

Funken tarinassa yhteys jää vihjauksen varaan, ja vihaa ja kiukkua merkitsevä nimi Grimm on vaihdettu holtitonta ja vastuutonta merkitseväksi englanninkieliseksi Reckless-nimeksi. Jotakin kirjailija epäilemättä on halunnut nimivalinnalla sanoa.

Muutama vuosi sitten ilmestyi Terry Gilliamin ohjaama elokuva Grimmin veljekset, jonka idea on vähän samanlainen kuin tämän Funken kirjan. Mikään ei kuitenkaan tunnu tukevan käsitystä Jacob ja Wilhelm Grimmistä syöjättärien seurassa rämeltävinä raikulipoikina, pikemminkin he olivat rutikuivia tiedemiehiä rapisevine papereineen ja sulkakynineen, mutta ainahan saa kuvitella. Fantasiagenressä se on tietysti suorastaan suotavaakin.

Tyyliongelmiako?

Cornelia Funken tyylistä joko pitää tai ei pidä.  Se pysyttelee johdonmukaisesti hyvän maun tuolla puolen.

Suomentajan ongelmana on ollut Funken runsas persoonapronominien käyttö. Suomen hän-pronominilla viitataan molempiin sukupuoliin, joten saksan feminiini- ja maskuliinipronominien kääntäminen pelkästään sillä aiheuttaa ikäviä sekaannuksia. Suomentaja Marja Kyrö on ratkaissut ongelman käyttämällä pronominin sijasta sanoja tyttö ja poika. Asia tulee selväksi, mutta syntyy kaksi uutta ongelmaa. Ensinnäkään kukaan suomalainen kirjailija ei kirjoittaisi niin, vaan käyttäisi tarvittaessa henkilöiden nimiä. Toiseksi kirjan henkilöt eivät oikeastaan ole enää tyttöjä ja poikia, vaan pikemminkin nuoria naisia ja miehiä. 

Ehkä kirjan kohderyhmä on ohjannut sanavalintoja.  Reckless: kiveen kadonnut on nuorten fantasiaa.  Tarinan omalaatuinen satumaailma ja raadolliset rakkaussuhteet vetoavat kyllä aikuiseenkin lukijaan, mikäli kielikorva kestää funkismit. Tarinan toinen osa julkaistaan Saksassa tänä syksynä, suomennos aikanaan.

Maileena

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Kuopiosta Kiotoon - bambumetsikkö, kuokka ja Tuula


Kuva: Tuula Moilanen

Kuopiossa varttunut kuvataiteilija Tuula Moilanen lähti Japaniin opiskelemaan puupiirrostekniikkaa. Kymmenen vuotta Kiotossa asuttuaan hän kirjoitti teoksen Haru ichiban. Taiteilijaelämää vuosituhannen vaihteen Kiotossa. Haru ichiban tarkoittaa eteläiseltä mereltä saapuvaa vahvaa tuulta, ”kevään ensimmäistä”. Tämä tuuli merkitsee japanilaisille myönteistä uuden jakson alkua.

Tuula Moilanen nimittää päiväkirjoihin pohjautuvaa teostaan esseekokoelmaksi. Kirjaa voi lukea vaikka asiantuntevana matkakirjana, sillä Tuula on päässyt Kioton taiteilijayhteisöön ja tallentaa osuvasti japanilaista elämänmenoa. Huhtikuussa hän kuokkii ystäviensä kanssa bambuversoja ja syö niitä nuotiolla kypsennettyinä. Kesällä imuroidaan ja kuivatellaan futonpatjoja, jotteivät home tai hyönteiset tuhoa niitä kuumuudessa ja kosteudessa.

Takuhatsuilua

Munkit ovat kuvauksellisen kauniita, He kulkevat ohitseni harvassa jonossa rytmittäen huutojaan rauhalliseen kävelytahtiinsa. Huudot etenevät aaltoliikkeen lailla sopusointuisesti ja osuvat päällekkäin vain harvoin. Jokaisen munkin ooooi-huudolla on oma persoonallinen vivahteensa, mikä luo mielenkiintoisen, lähes melodisen vaikutelman.” Näin Tuula kuvaa takuhatsua eli buddhalaismunkkien kerjuukierrosta.

Tuula Moilanen on julkaissut kirjat myös käsintehdystä paperista ja kirjansidonnasta. Japanin-matkaajan fraasisanakirjassa hän antaa vinkkejä sekä kielestä että kulttuurista. Nykyään Tuula asuu osan vuotta Kiotossa, osan Helsingissä. Hänen grafiikkaansa voi tutustua hänen kotisivullaan

Terhi            

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Virolainen vai suomalainen kirjailija?


Mika Keränen: Oranssi polkupyörä (Avain 2011), Hopeinen aarrearkku (Avain 2010).

Viron kulttuurirahasto julisti vuoden 2009 parhaaksi virolaiseksi lastenkirjaksi äidinkielenään suomea, mutta omien sanojensa mukaisesti ”vaimonkielenä” viroa puhuvan Mika Keräsen kirjoittaman lasten jännitysromaanin Hopeinen aarrearkku. Kyseinen kirja on oikeastaan itsenäinen jatko-osa viroksi vuonna 2008 ja suomeksi vuonna 2011 ilmestyneelle kirjalle Oranssi polkupyörä. Molemmat kirjat ovat todella jännittävää lasten salapoliisiseikkailua.

Tapahtumapaikka on Viron ylioppilaskaupunki Tartto, tarkemmin sen Soppalinnan kaupunginosa vanhoine puutalokortteleineen sekä salaperäisine puutarhoineen. Ensimmäisessä kirjassa salaseura Divari, johon kuuluvat Soppalinnan lapset Mari, Reilikka, Olav, Anton, Satu sekä ranskanbulldoggi Matti, ratkaisee kadonneen oranssin polkupyörän arvoituksen.

Toisessa kirjassa Hopeinen aarrearkku salaseuralaiset etsivät kätkettyä aarretta. Silloin tällöin seikkailu kulkee kauas historiaan, toiseen maailmansotaan asti. Tarina on todella jännittävä: lapset saavat käsiinsä vanhan kirjeen, jossa kerrotaan Tarton kasvitieteelliseen puutarhaan kätketystä aarteesta. Jännitystä riittää alusta loppuun: välillä yritetään ratkaista vanhaan kirjeeseen piilotettuja symboleita, välillä paetaan vaaroja.

Muutama sana kirjailijasta: Mika Keränen on syntynyt vuonna 1973 Helsingissä ja valmistunut Ilomantsista puutarhuriksi. Siellä hän tutustui tulevan vaimoonsa, Virosta kotoisin olevan Eevaan. Silloin hänellä heräsi kiinnostus viron kieltä ja kulttuuria kohtaan. Keränen siirtyi opiskelemaan Tarton yliopistoon viron kieltä. Yliopiston jälkeen Keränen on toiminut Viron opetusministeriön virkamiehenä. Nykyään vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa Tartossa asuva Keränen on päätoiminen kirjailija.

Epp

Lähteet:

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Koti nosturissa ja puhelinkioskissa


Agneta von Koskull: Savumerkkejä (Otava 2004), Mandala (Otava 2005).

Olin nukkunut edellisyön puhelinkioskissa luettelo päänalusenani”, aloittaa Agneta von Koskull muistelmakirjansa Mandala. Agneta lähti au pairiksi Hampuriin, mutta lopetti pestin kahden viikon päästä kuultuaan, että saisi vapaata vain joka toinen pyhä ja viettäisi illat huoneessaan.

Poikkeuksellisen majoituksen Agneta sai myös poikaystävän luota: hän asui ponttoninosturissa vedenpinnan alla. Nosturi vaihtoi jatkuvasti paikkaa Hampurin valtavassa satamassa, joten poikaystävä kuljeskeli tasku täynnä satamakonttorien puhelinnumeroita. Niiden avulla hän pyydysti kotinsa.

Muistoja savuverhon takaa

Saksan ja Yhdysvaltojen jälkeen Agneta von Koskull asettui Ruotsiin kuvataiteilijaksi. Muistelmiensa ensimmäisessä osassa nimeltä Savumerkkejä hän kertoo lapsuudestaan 1950-luvun Helsingissä suomenruotsalaisessa perheessä. Nimen kirja sai Agnetan äidistä, joka poltti ketjussa.
Äidin katsottiin olevan aikansa nainen, mutta ennen pitkää hän tuli tunnetuksi myös siitä että hän pystyi juomaan kuin tosi mies. Vaikka aina parhaista kristallilaseista ja oikeassa järjestyksessä.”

Kolmea tytärtä ja kotia hoiti Agnetalle rakas Doris Gustafsson, kun äiti kirjoitti savuverhon takana artikkeleita, teki toimistotöitä, puhui radiossa ja vaikutti naisyhdistyksessä ja isä työskenteli Hufvudstadsbladetin toimittajana.

Savumerkkejä-kirja on surullisen hauska lapsuuskuvaus, joka on kirjoitettu hilpeän nokkelasti. Se tuo mieleeni toisia koskettavia suomenruotsalaisia lapsuusmuistelmia, Renata Wreden elämäkerran Roomalainen leijona ja Merete Mazzarellan romaanin Ensin myytiin piano.

Terhi

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Suomalainen aarniometsä


Petri Keto-Tokoi ja Timo Kuuluvainen: Suomalainen aarniometsä. Maahenki 2010.

"Tämähän on kuin satumetsä." Näin kommentoi retkikumppanini vuosia sitten keskisuomalaisessa metsässä. Satumetsän löysimme Saarijärveltä Pyhä-Häkin kansallispuistosta. Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen kirjassa Suomalainen aarniometsä on luettelo aarniometsäalueista. Pyhä-Häkin lisäksi löysin listalta kolmisenkymmentä muuta luonnontilaista metsää, osa niistä minulle ennestään tuttuja.

Aarniometsät ovat vanhoja luonnontilaisia metsiä. Metsät ovat luonteeltaan hyvinkin erilaisia - siitä nimitysten runsaus. Luonnonmetsät ovat valtaosin hävinneet viimeisen 250 vuoden aikana. Kaskiviljelyn ja tervanpolton päättyessä 1800-luvun puolivälissä oli luonnonmetsien ala supistunut puoleen. Sahateollisuuden hakkuut ja moderni metsätalous ovat vähentäneet myöhemmin luonnontilaisen metsän osuutta viidesosaan alkuperäisestä: aarniometsiä on Suomen metsäpinta-alasta nelisen prosenttia. Ne löytyvät pääosin pohjoisesta ja itärajalta.

Suomalaisten suhde metsään on ollut aina monijakoinen. Metsä on nähty mystisenä ja sitä on ihailtu ja palvottu. Toisaalta metsää on haluttu hallita ja hyödyntää. Metsäalan ammattilaisten Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen kirjoittama kirja on yli kolmesataasivuinen tietopaketti metsästä. Kirja valottaa metsän arvottamista eri aikoina. Se on aarreaitta sekä kaltaisilleni metsässäviihtyjille, että metsätietoutta janoaville. Kirjassa kerrotaan aarniometsän elinyhteisöstä ja ekologiasta. Siinä tarkastellaan metsän monimuotoisuutta sekä luonnonsuojelun historiaa. Kirjassa ei esitellä yksittäisiä aarniometsäalueita, vaan niitä sivutaan laajemmissa yhteyksissä. Metsän merkitystä taiteilijoiden inspiraation lähteenäkään ei unohdeta.

Kirja toimii myös katselukirjana. Kirjan kuvituksena on satoja taidokkaita valokuvia. Niiden joukosta löysin myös näkymän Pyhä-Häkin satumetsään. Varsinkin koko sivun kuvat ihastuttivat, ja niihin palasin useaan kertaan. Osa valokuvista on kirjoittajien, osa Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon ottamia. Sivuja elävöittää lisäksi kymmenkunta suomalaista maisemamaalausta.

Vuonna 2011 kirja valittiin Vuoden luontokirjaksi ja sille myönnettiin Valtion tiedonjulkistamispalkinto. Samana vuonna kirja sai Lauri Jäntin säätiön kunniamaininnan.

Aira

perjantai 11. toukokuuta 2012

Oliko se rakkautta?


Luin äskettäin Märta Tikkasen kirjan Emma ja Uno: rakkautta tottakai (2010). Kirja on henkilöhistoriallinen romaani ja kertoo Märtan isoäidin Emma Sjödahlin ja isoisän Uno Stadiuksen vaiheista.  Emma on Kirkkonummen Överbyn kartanon suloinen kuopus, isänsä silmäterä.  Vuonna 1897, Emman ollessa 18-vuotias, hän tapaa isänsä järjestämissä juhlissa karismaattisen kansanvalistusmiehen, joka on häntä lähes kymmenen vuotta vanhempi,  ja lupautuu tämän vaimoksi seuraavana syksynä. Kuin enteenä tulevasta, isä itkee vuolaasti lempityttärensä häissä.

Emma ja Uno ovat ilmeisen hedelmällisiä, sillä Emma synnyttää lapsen joka vuosi. Lapset syntyvät eri paikkakunnilla perheen matkustaessa paljon. Unon tavoitteena on luoda valistusaatteeseen pohjaavia oppilaitoksia niin Suomessa kuin Ruotsissa. Lapset hoitaa Emma yksin, aviomiehen kulkiessa luentomatkoilla Norjassa ja Keski-Euroopassa asti. Emma odottaa kuudetta lastaan, kun hän päättää matkustaa lasten kanssa takaisin isänkotiinsa Överbyhyn. Voi vain kuvitella, miten ristiriitaiset ajatukset piinaavat Emmaa: toteutumaton haave yhteisestä elämästä yhdessä Unon kanssa ja oikeutettu häpeä siitä, että aviomies ei pysty elättämään perhettään. Isä kuitenkin ottaa luokseen Emman lapsikatraineen.

Mitähän puolestaan Uno miettii? Hän tuntuu häpeilevän appensa edessä, mutta suuntaa aina katseensa uuteen perustettavaan oppilaitokseen ja pitää itseään suurena idealistina. Kirjan kirjoittamistakin hän suunnittelee, vaikka lukijaa hirvittää jo tämän keskeneräisiksi jäävät projektit. Ja Unossa on vielä yksi puoli, joka arveluttaa: Minne tahansa paikkakunnalle hänet kutsutaankin, poikkeuksetta hän ajautuu riitaan joko rahakkaiden tukijoiden tai sitten pikkusieluina pitämiensä pappishenkilöiden kanssa. Itsessään ei Uno koskaan näe vikaa, vaan idealistina hänen on taisteltava oikeina pitämiensä arvojen puolesta.

Emman kohtalo tuntuu nykynaisesta kovalta. Mutta täytyy muistaa, että 1900-luvun alkupuolella naiset olivat ensin isiensä tai veljiensä holhouksessa ja avioiduttuaan siirtyivät  miehensä vallan alle. Emma kyllä kirjeissään kertoo vastoinkäymisistä mutta ei juurikaan syyllistä Unoa. Uskoiko Emma todella, että hänen miehensä työn täytyi mennä perhe-elämän edelle? Varmastikin näin oli avioliiton ensimmäisinä vuosina. Kuitenkin vuonna 1905, kun perhe oli viimeisen kerran saman katon alla, Emma näki jotenkin totuuden avioliitostaan ja lähti takaisin Suomeen ja jätti Unon haaveilemaan vielä suuremmasta julkisuudesta.

Emma haki avioeroa ja se myönnettiin vuonna 1913. Kirjasta ei selviä, oliko avioeron syynä Unon uskottomuus. Joitain merkkejä kuitenkin oli salaperäisestä neiti G:stä, jota Uno nimitti Kultapiiskuksi. Ajan hengen mukaisesti Emma otti eron omaksi syykseen, ja joutui sen vuoksi matkustamaan moneksi kuukaudeksi ulkomaille. Ikään kuin se olisikin Emma, joka hylkää perheensä! Mutta Emma vielä silloin uskoo, että Unon moraalin täytyy näyttää tahrattomalta.

Märta Tikkanen tuo kirjassaan esille, että juuri hänellä on mahdollisuus ymmärtää isoäitinsä ratkaisut avioliitossaan, sillä myös hän on aina rakastunut ”mahdottomiin miehiin”. Kirjaa lukiessa 2010-luvun nainen repii kuvaannollisesti hiuksia päästään: millaisen narsistiin Emma törmäsikään! Lukija joutuu väistämättä pohtimaan rakkauden ilmenemismuotoja ja kestämisen rajoja. Mainio kirja!

Päivikki

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Salamurhaajien aika

Henry Miller : Salamurhaajien aika. Proosallinen tutkielma Rimbaud´sta.

Aluksi pieni muistelu siitä, kuinka tutustuin ensimmäisen kerran herroihin A. Rimbaud ja H. Miller. Eräällä menneellä vuosikymmenellä, loppusyksystä, perehdyin käsitteisiin "ottaa ritolat" tai "hatkat". Hieman näiden tapahtumien jälkeen ryhdyin tutkimaan, mitä oikeastaan olinkaan tullut tehneeksi. Paljastui, että ritoloitten tai hatkojen ottaminen ei ollutkaan mikään uusi ilmiö. Ensimmäiset ritolat oli otettu kuumana ja kiihkeätempoisena kesänä 1928 Hollannissa ja sen jälkeen ritoloitten ottaminen oli muuttunut melko rutiininomaiseksi. Hatkoja oli otettu läpi historian ja touhussa alkoi olla jo banaaliuden merkkejä. Pian tämän jälkeen korviini kantautui huhuja henkilöstä, joka olisi "tehnyt rimbaudit". Selvittelin asiaa ja paljastui, että ritoloilla, hatkoilla ja rimbaudien tekemisellä on vahva yhteys keskenään ja että edelliset ovatkin ainoastaan suomalaiseen kansanluonteeseen sopivaksi räätälöity karvahattuversio jälkimmäisestä. Mutta maailma ei suinkaan pysähtynyt tähän, vaan tapahtumat jatkoivat vyörymistään yhtenä kuohuvana kymenä. Minulle selvisi, että rimbaudit voi tehdä myös käänteisesti! Kyseessä on luonnollisesti "millerien riuhtaiseminen" tai, mikäli halutaan käyttää historiallisesti ensimmäistä merkittävää käänteistä rimbaudien tekemistä, "gauguinien tempaiseminen". Universumin salat alkoivat paljastua! Tai ainakin olin astunut idiomien ja sekavien analogioiden huumaavaan maailmaan.

Muutama asiatieto edellisen kappaleen "pakkomielle matkaan minut ajoi hatkaan" -tyypin ihmisistä selventänee kokonaiskuvaa:

Arthur Rimbaud (1854-1891) oli ranskalainen runoilija, joka kirjoitti hyvin nuorena muutamia kuolemattomia (tai pitkäikäisiä) runoja, mutta kyllästyttyään tuurijuoppouden sävyttämään elämäntapaansa Pariisissa lopetti kirjailijanuransa noin 20-vuotiaana ja häipyi paikalta kerta kaikkiaan ja ehdottomasti (eli sanalla sanoen jätti entisen elämänsä kokonaan taakseen). Hän vietti loppuelämänsä suurimmaksi osaksi Afrikassa hankkien elantonsa sekalaisilla töillä mm. kauppaamalla aseita Etiopiassa kasvaen samalla vähitellen myyttiseksi henkilöksi.

Henry Miller (1891-1980) oli amerikkalainen kirjailija, joka hankki elantonsa sekalaisilla töillä New Yorkissa mm. kauppaamalla vaatteita, mutta kyllästyttyään amerikkalaisen yhteiskunnan ilmastoituun painajaiseen häipyi paikalta kerta kaikkiaan ja ehdottomasti (eli sanalla sanoen jätti entisen elämänsä kokonaan taakseen) ja muutti 39-vuotiaana Pariisiin. Hänen loppuelämäänsä kuuluivat keskeisesti mm. myytin rakentaminen itsestään, nuoret naiset ja periodialkoholismi. Myytin rakentamiseen liittyen hän kirjoitti joitain pitkäikäisiä (tai kuolemattomia) romaaneja.

Paul Gauguin (1948-1903) oli ranskalainen taidemaalari, joka hankki elantonsa sekalaisilla töillä Pariisissa mm. kauppaamalla osakkeita. Kyllästyttyään vaimonsa ja vaimonsa suvun massiiviseen nalkutukseen hän häipyi paikalta kerta kaikkiaan ja ehdottomasti (eli sanalla sanoen jätti entisen elämänsä kokonaan taakseen) ja muutti 43-vuotiaana Etelämerelle. Hänen loppuelämäänsä kuuluivat keskeisesti mm. myytin rakentaminen itsestään, nuoret tytöt ja dipsomania. Myytin rakentamiseen liittyen hän maalasi joitain kuolemattomia (tai pitkäikäisiä) teoksia.

Ville Ritola (1896-1982) oli suomalainen juoksija, joka hankki elantonsa sekalaisilla töillä mm. New Yorkissa kirvesmiehenä. Kyllästyttyään Amsterdamin olympiakisojen 5000 metrin juoksussa muiden taktikointiin hän häipyi paikalta, 32-vuotiaana, kerta kaikkiaan ja ehdottomasti (eli sanalla sanoen jätti Lentävän suomalaisen kokonaan taakseen) ja voitti kilpailun. Hän ei kirjoittanut tai maalannut yhtään kuolematonta (tai pitkäikäistä) teosta eikä itsestään myytin rakentaminen kiinnostanut häntä yhtään.

Ja sitten viisi virkettä itse kirjasta. Kirjan alaotsikossa Henry Miller vihjaa kirjoittavansa proosallista tutkielmaa Arthur Rimbaudista, mutta tosiasiassa hän tekee suurimmaksi osaksi tutkielmaa omasta itsestään kuten hänellä tapana on useimmissa kirjoissaan. Kirja on n. satasivuinen, joten Millerille tyypillinen hämärä monisanaisuus, tarkoitukseton maalailu ja yleinen tyhjäkäynti ei ennätä uuvuttaa, koska vastapainona on myös runsaasti teräviä huomioita ja kommentteja. Millerin tyylikeinona oleva innostuneisuuden illuusion luominen onnistuu kääntämään kirjan yleisilmeen selvästi positiiviseksi. Miller kokee Rimbaudin hengenheimolaisenaan ja etsii vastaavuuksia heidän lähtökohdistaan, asenteistaan ja elämänvaiheistaan ja niitä myös runsaasti löytää. Miller toteaa Rimbaudin olevan ainoa kirjailija, jota hän kadehtii, ja väittää, että jos hän olisi lukenut Rimbaudia nuorena, hän ei olisi koskaan kirjoittanut riviäkään.

Mutta ketä tai mitä oikein ovat otsikon salamurhaajat ja mikä on heidän kohteensa? Näin Miller esipuheessa selväsanaisimmillaan: "Salamurhatyö, sillä sitähän se on, saavuttaa pian loppunsa. Kun runoilijan ääni kangistuu, historia menettää merkityksensä ja eskatologinen lupaus murtautuu ihmisten tietoisuuteen kuin uutena, pelottavana aamuruskona. Vasta kuilun partaalla huomaamme, että "kaikki mitä meille on opetettu on valhetta". Päivittäin saamme todisteita tästä musertavasta väittämästä: taistelukentältä, laboratoriosta, tehtaasta, lehdistä, koulusta, kirkosta. Elämme menneessä, meitä ravitaan kuolleilla ajatuksilla, kuolleilla uskomuksilla, kuolleilla tieteillä. Menneisyys meidät nielee, ei tulevaisuus. Tulevaisuus on aina ollut ja on – runoilijan."

Lasse

torstai 29. maaliskuuta 2012

Reiluksi tunnettu

Kari Häkämies

Rehelliseksi tunnettu : rikosromaani
2010

Kuopion entinen kaupunginjohtaja Kari Häkämies on kirjoittanut jo kaksi rikosromaania ja yhden minidekkarin. Hänen dekkarinsa Rehelliseksi tunnettu esittelee politiikkaa sisältä päin. Häkämies on työskennellyt mm. kansanedustajana, oikeusministerinä, sisäasiain ministerinä ja sisäministeriön kansliapäällikkönä, joten hän tuntee aiheen.

Rehelliseksi tunnettu –kirjan alkusivuilla löydetään ruumis. Kuollut oli oikeusministeri. Hänen avustajansa kuuluu dekkarin päähenkilöihin. ”Ministeri ja avustaja olivat eräänlainen poliittinen aviopari, joiden piti pelkästä silmäniskusta ymmärtää toisiaan.” Myös poliiseja Häkämies kuvaa uskottavasti.

Elävimmin mieleeni jäi yksi kirjan sivuhenkilöistä, ministerin sihteeri. Hän ”oli leading lady, joka päätti, milloin oli soveliasta tavata ministeriä”. Jotkut sihteeri päästi ministerin puheille helpommin kuin toiset. Kansliapäällikkö ”odotti ministerin luo pääsyä kukkapuskan kanssa juuri niin luontevana kuin suomalainen mies on ajatellessaan ojentaa kukkia toiselle suomalaiselle miehelle”.

Tahatonta huumoria juttuun tuo alituinen asujen kuvaus. ”Kummallinen tapa katsella vaatteita kadun yli, varsinkin kun oma pukeutuminen viittasi siihen, että Boss oli katselijalle täysin tuntematon vaatemerkki.”

Häkämiehen dekkari ei kuulu suomalaisen rikoskirjallisuuden kärkeen. Hän osaa kuitenkin kuljettaa tarinaa ja pitää sen kasassa. Aloittelevan kirjailijan työksi Rehelliseksi tunnettu on kelpo viihdettä. Toisenlaisiakin mielipiteitä olen kyllä kuullut.

Häkämiehen minidekkarin Kuuma puhelu voi lukea Kuopion kaupunginkirjaston tietokannasta sähköisenä kirjana.

Terhi

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Pohjois-Korea – maailman suljetuin valtio

Soulissa, Etelä-Koreassa vuodesta 2001 Los Angeles Times –lehden kirjeenvaihtajana toiminut amerikkalainen Barbara Demick on kirjoittanut kiinnostavan ja ajankohtaisen kirjan Pohjois-Koreasta Suljettu maa: elämää Pohjois-Koreassa, 2011.

Maan virallinen nimi on Korean demokraattinen tasavalta. Sen ensimmäinen presidentti oli Kim Il-sung, joka menehtyi äkillisesti vuoden 1994 heinäkuussa. Hänen poikansa Kim Jong-il nimitettiin kansallisen puolustuskomitean puheenjohtajaksi, mutta maan virallisena presidenttinä jatkoi kuollut isänsä Kim Il-sung. (www.wikipedia.fi) Kim Il-jong kuoli joulukuussa 2011, ja nyt hänen poikaansa Kim Jong-unia kaavaillaan Pohjois-Korean uudeksi johtajaksi.

Barbara Demick on kirjaansa varten vieraillut usean kerran Pohjois-Koreassa sekä haastatellut Etelä-Koreaan loikanneita pohjoiskorealaisia. He kertovat mm. maassa 1990-luvulla vallinneesta hirvittävästä nälänhädästä, jolloin ulkomaisten arvioiden mukaan nälkään kuoli miljoona ihmistä. Kirjassa on kuvaus, miten kuolleita kärrätään kottikärryillä joukkohautoihin. Lastentarhan 50 lapsesta vähitellen kutistuu 15 lapsen ryhmä. Lääkkeitä ei juurikaan ole, ruoaksi tervejalkaisimmat kiipeävät etsimään vuorilta villikasveja, lapset jäävät pienikokoisiksi aliravitsemuksen takia, YK:n avustukset päätyvät ”mustaan pörssiin”.

Jo lastentarhasta alkaa puolueen ja etenkin kansan johtajaa ihannoivien iskulauseiden opettelu. Siksi esim. kirjan rouva Song on täysin maan johtajalle uskollinen perheenäiti. Naapureiden puheita kuunnellaan, ja heitä tarvittaessa ilmiannetaan. Valtiolla ei ole varaa maksaa palkkoja, ja lopulta tehtaatkin suljetaan yksi toisensa jälkeen, koska raaka-aineita ei ole.

Pohjois-Koreasta ensin Kiinaan ja sieltä Kiinan tai Mongolian kautta Etelä-Koreaan loikkaavien ihmisten tarinat kuulostavat tosi jännittäviltä; pääseekö pimeässä kylmän joen yli joutumatta kiinni, selviääkö joutumatta kiinalaisten ilmiantamaksi. Kiinalaiset miehet ostavat pohjoiskorealaisia naisia vaimoikseen. Niinpä eräs loikkarinainen on jonkin vuoden ystävällisen kiinalaismiehen vaimo, ennen lähtemistään Etelä-Koreaan.

Loikanneilla pohjoiskorealaisilla on vaikeuksia sopeutua elämään Etelä-Koreassa. Valtio tosin antaa kotouttamisrahaa ja avittaa monella tapaa heitä. Mutta silti loikanneet pohjoiskorealaiset tuntevat itsensä erilaisiksi, masentuvat ja helposti myös katkeroituvat. Silti sekä pohjois- että eteläkorealaisten mielissä säilyy toive: Pohjois-Korean hallinto joskus luhistuu ja Koreat yhdistyvät yhdeksi maaksi.

Rankasta aiheesta huolimatta kirja on todella taitavasti kirjoitettu. Erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten elämäntarinat antavat tunnun kuin olisi päässyt Barbara Demickin mukana käymään tuossa ulkomaalaisilta lähes täysin suljetussa maassa.

Pirre

lauantai 18. helmikuuta 2012

Mitä Austerlitzissa tapahtuu?

W.G. Sebaldin Austerlitzin (Tammi 2002) minäkertoja on mies, joka ilmeisesti jonkinlaisen tutkimustyön takia matkustaa paljon ympäri Eurooppaa. Vuonna 1967 hän tapaa ensimmäisen kerran Jacques Austerlitzin, eurooppalaisen arkkitehtuurin originellin tutkijan. Miesten välille syntyy erikoinen ystävyys, joka koostuu satunnaisista, erittäin epätodennäköisistä kohtaamisista vuosikymmenien aikana. Aluksi ystävysten keskustelut koskevat lähinnä arkkitehtuuria ja sen suhdetta Euroopan historiaan, mutta vähitellen nimetön kertoja saa kuulla Austerlitzin merkilliset elämänvaiheet, joissa toisella maailmansodalla ja saksalaisten toimeenpanemilla juutalaisvainoilla on ratkaisevan tärkeä osa. Austerlitzin elämäntarina kantaa mukanaan koko 1900-luvun Eurooppaa ja sen synkkää sielunmaisemaa.

Mistään toimintatrilleristä ei todellakaan ole kysymys. Sebaldin tyyli muistuttaa pikemminkin esseetä kuin perinteistä juonellista romaanikerrontaa dialogeineen ja yllätyskäänteineen. Tarinaa vie eteenpäin Austerlitzin kertomus, jota kertoja kuuntelee ja sitten huolellisesti kirjaa ylös. Kiirettä ei tunnu olevan kenelläkään.

Kiire ei saa olla lukijallakaan. Sebaldin tekstin lukeminen vaatii tarkkuutta, hajamieliselle selailijalle se kääntää pitkälauseisen selkänsä. Oman, salaperäisen lisänsä kirjaan tuovat mustavalkoiset kuvat, jotka eivät ole perinteistä kuvitusta vaan itsenäinen osa tekstiä. Ne ovat useimmiten valokuvia, mutta mitä kuvia ja mistä, sitä lukija ei välttämättä saa koskaan tietää. Sille, joka malttaa lukea sanan ja lauseen kerrallaan ja vielä katsoa kuvatkin, Sebaldin tarina antaa ruhtinaallisen lukunautinnon.

Ensinnäkin se käsittelee menneen vuosisadan traagisia tapahtumia koskettavasti erikoislaatuisten ihmiskohtaloiden kautta. Maailmanhistorialliset mullistukset ovat heittäneet sekä Austerlitzin että muidenkin Sebaldin kirjojen henkilöiden pienen elämän jollekin aivan ennakoimattomalle radalle, tai sitten he ovat unohtuneet jonnekin ikään kuin ajan ulkopuolelle.

Toiseksi henkilöidensä elämäntarinoiden avulla Sebald kuvaa ihmisen mielen ja muistin kummallisia käytäviä ja komeroita ja sitä, miten ihmisen kokemusmaailma elää hauraan muistin varassa:

...ajattelen, miten vähän me pystymme pitämään mielessä, mitä kaikkea ja miten paljon unohtuu jatkuvasti jokaisen sammuneen elämän myötä, miten maailma ikään kuin tyhjentyy itsestään, kun lukemattomiin muistamiskyvyttömiin paikkoihin ja esineisiin liittyviä tarinoita ei enää kukaan kuuntele, merkitse muistiin eikä kerro eteenpäin –
Miettikää, kaikki maalta muuttaneet, kuka enää muistaa lapsuutenne kylien niittyjen, peltojen, hakojen ja latojen nimiä, tai sitä, missä ne olivat. Nythän kaikki on joka tapauksessa peittynyt pusikon tai puupellon alle.

Sebaldin kertoja ei koskaan tunkeile liian lähelle tarinansa henkilöitä. He jäävät hiukan etäisiksi ja salaperäisiksi, ja heidän liepeillään leijuva hiljainen lumous ja hauras melankolia tekevät heistä vastustamattoman kiinnostavia.

Austerlitz jäi Sebaldin viimeiseksi kirjaksi ja suomennettiin tuoreeltaan. Sen jälkeen suomennoksia on ilmestynyt takaperoisessa järjestyksessä, viimeksi Saturnuksen renkaat 2010 (alkuteos 1995), ja syksyllä on tulossa Huimaus (alkuteos 1990).

Melankoliaan mieltyneille haluaisin Sebaldin kyytipojaksi suositella John Dowlandin renessanssimusiikkia esimerkiksi levyltä In Darkness Let Me Dwell. Mustaan synkkyyteen ei kuitenkaan pidä suistua. Melankolia on parhaimmillaan läpikuultavan savunharmaana.

Maileena

maanantai 23. tammikuuta 2012

Suuria tunteita setripuun varjossa

Rakas vanhus oli nuoruudessaan lukenut Florence Barclayn romaanin Rukousnauha. Hän pitää sitä lempilukemisenaan, joten halusin tutustua kirjaan. Käsiini osui repaleinen viides painos vuodelta 1930, ilman kansipaperia.

Englantilaisen kesäiltapäivän tyyni hiljaisuus vallitsi Overdenen puistossa ja puutarhassa. Liikehtelevät valolaikat ja yhä pitenevät varjot risteilivät nurmikolla, ja raitistuttavan vilpoisuuden toive sai haluamaan suuren setripuun varjoon.”

Hermoja lepuuttavaa lukemista ennen nukahtamista, viehättävän vanhanaikaista kieltä. Toisessa luvussa tutustutaan jalosukuiseen Janeen. Jalosukuiseen? Lukeekohan alkutekstissä lady? Suomentaja Hilja Tiililä selittää sivun alareunassa golfia: ”Skotlantilainen kansallispeli.”

Janesta kehkeytyy romaanin päähenkilö. Hänellä on varmat mielipiteet ja moraalista selkärankaa, hän on suora itselleen ja muille. Rukousnauha paljastuu lauluksi, jonka Jane esittää herttuattaren juhlissa. Laulu tekee vaikutuksen taidemaalausta harrastavaan mieheen.

Ahaa, Rukousnauha on romanttista viihdettä. En harrasta romanttisia kirjoja, joten oli hauska lukea tämä kirja. Siinä on SUURIA tunteita, ihmeellisiä yhteensattumia, (onneksi tai toivottavasti) kadonnutta elämäntapaa ja ihanteellista mielikuvitusta.

Netti tietää englantilaisen kirjailijan Florence L. Barclayn (1862 – 1920). Hän rakasti musiikkia, meni 18-vuotiaana naimisiin pastorin kanssa ja sai kahdeksan lasta. Nelikymppisenä hän sairastui vähäksi aikaa ja kirjoitti vuoteessa ensimmäisen romaaninsa. Rukousnauha (1909) on hänen toinen kirjansa. Siitä tuli heti niin suosittu, että se käännettiin kahdeksalle kielelle. Suomenkielinen versio ilmestyi 1914 ja siitä otettiin kahdestoista painos vielä 1992. Elokuvia Rukousnauhasta kuvattiin viisi!

Kuopion kaupunginkirjastosta Rukousnauha löytyy irtosivuiksi ahmittuna pääkirjaston varaston aarteista.

Terhi

maanantai 2. tammikuuta 2012

Nuoren miehen matka aikuisuuteen

Nick Hornby: Skeittari (WSOY 2009)

Sam on 16-vuotias skeittausta tosissaan harrastava poika. Hän asuu Lontoossa äitinsä kanssa, joka sinnittelee yksinhuoltajana. Asiat ovat Samin mielestä hyvin: hän tulee mainiosti toimeen äitinsä kanssa, koulu sujuu ongelmitta – jopa niin, että hänestä saattaa tulla ensimmäinen yliopisto-opiskelija suvussaan. Mutta sitten Sam tapaa Alician. He alkavat seurustella ja Alicia tulee raskaaksi. Ja Sam alkaa aavistella, että mikään ei koskaan tule olemaan niin kuin ennen.

Nick Hornby sanoi eräässä haastattelussa, että hänestä on haastavaa ja mielenkiintoista kirjoittaa henkilöhahmosta, joka on epävarma itseilmaisussaan ja joka ei osaa tuoda helposti esille todellisia tunteitaan ja ajatuksiaan. Päähenkilö Sam on nokkela mutta kaikesta huolimatta vasta teini-ikäinen, monella tapaa vielä lapsenomainen. Suurimman osan ajasta hän ei tiedä, mitä pitäisi tehdä eikä hän ole ollenkaan varma tunteistaan. Hän tekee virheitä eikä itsekään tiedä miksi. Sam kertoo tarinansa aidosti sillä Hornby pääsee uskottavasti sisälle 16-vuotiaan nuorenmiehen ajatusmaailmaan (Hornby on sentään syntynyt vuonna 1957).

Kirja onnistuu koukuttamaan niin, että luin sen hievahtamatta minnekään mukavasta Lukutoukan nojatuolistani. Juoni on uskottava. Itse asiassa olen vakuuttunut siitä, että Suomen koulujen opetussuunnitelmissa pitäisi olla pakollisena elämänhallinnan kurssi ja tämä kirja opastamaan siinä kuinka välttää tulemasta isäksi tai äidiksi ennen aikojaan.

Samin suuri idoli on maailmankuulu skeittaaja Tony Hawk, joka on kirjoittanut kirjan ”Ammatti: skeittaaja”. Samin huoneen seinällä on tämän fanijuliste. Hawk opettaa Samia skeittaamaan aina vain paremmin. Skeittauksen kikkojen opettamisen ohessa Hawkista tulee Samille todellinen personal trainer.

Jonkin ajan kuluttua aloin kertoa Tony Hawkille muista jutuista – koulusta, äidistä, Aliciasta, kaikesta mahdollisesta, ja huomasin että hänellä oli sanottavaa niistäkin. Jos esimerkiksi kertoisin hänelle, miten olin hermostunut äitiin ihan syyttä, hän voisi sanoa vaikka: ”Se oli uskomatonta. En tajua, miksi vanhempani eivät sitoneet minua roudarinteipillä, tunkeneet sukkaa suuhuni ja heittäneet minua nurkkaan.”
Sam osaa Hawkin kirjan ulkoa luettuaan sen omien sanojensa mukaan ”neljäkymmentä tai viisikymmentä kertaa.” Samin vuoropuhelu Hawkin kanssa voisi olla naurettavaa, mutta Hornby saa sen kuulostamaan ihan järkevältä.

Kirja onnistuu olemaan samalla kertaa hauska, vakavahenkinen ja surullinen. Nick Hornby osaa kirjoittaa hellän kipeästi. Lukija ei voi muuta kuin toivoa Samin selviävän. Kirja on myös peribrittiläinen kuvatessaan kahden yhteiskuntaluokan törmäystä toisiinsa. Sam pohtii sitä, onko hänet jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan (kuten Alician äiti antaa ymmärtää). Kylmät faktat ovat olemassa mutta ne eivät kykene lannistamaan tätä poikaa, jonka pitäisi kasvaa yhdeksässä kuukaudessa vastuulliseksi aikuiseksi.

Päivikki